Vapauden narratiivista transaktionaaliseen realismiin
Lännen legitimiteettikriisistä, trumpismista ja uusien strategisten kertomusten tarpeesta kilpailussa autoritaarisia valtioita vastaan
Vapaan maailman narratiivi
Länsimaiden yhdistävä narratiivi on toisesta maailmansodasta lähtien perustunut yksilönvapauksien ja avoimien yhteiskuntien puolustamiseen autoritaarisia valtioita vastaan. Tässä viitekehyksessä Yhdysvalloilla on ollut johtava rooli, mikä on osaltaan auttanut legitimoimaan niin amerikkalaista hegemoniaa kuin sotilaallisia interventioitakin.
Kylmän sodan aikana vapauden narratiivi sai voimakkaimman muotonsa neokonservatismin kautta. Neokonservatismi radikalisoi narratiivin korostamalla moraalista selkeyttä, aktiivista demokratian vientiä ja Yhdysvaltojen velvollisuutta ylläpitää “hyväntahtoista globaalia hegemoniaa” (benevolent global hegemony). Vaikka neokonservatismi ajoi voimakkaan ideologista versiota, vapauden narratiivi toimi laajana strategisena työkaluna, joka kykeni yhdistämään sekä Amerikan oikeiston että vasemmiston sekä länsieurooppalaiset liittolaiset Neuvostoliiton uhan alla. Se antoi Yhdysvalloille legitimiteetin “vapaan maailman” johtajana.
Vielä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin vapauden narratiivia ja sen neokonservatiivista tulkintaa käytettiin amerikkalaisten sotilaallisten interventioiden perustana, erityisesti terrorismin vastaisen sodan ja Irakin sodan yhteydessä. Pitkittyneestä Irakin sodasta – jonka perustelut osoittautuivat vääriksi ja jonka seuraukset lisäsivät Lähi-idän epävakautta – tuli tekijä, joka nimenomaan joudutti narratiivin uskottavuuden romahtamista ja raivasi tietä kansallismielisemmälle ja transaktionaalisemmalle Amerikan ulkopolitiikalle, jota Trump myöhemmin tuli edustamaan.
Trump ja transaktionaalinen geopolitiikka
Trump on retoriikassaan ja neuvottelutyylissään etääntynyt merkittävästi vapauden narratiivista. Sen sijaan Trump ajaa narratiiveja, jotka on suunnattu yksipuolisesti hänen omalle amerikkalaiselle äänestäjäkunnalleen. Trump on kaikella tapaa kaukana vaatimattomasta, mutta toisin kuin aikaisemmat Amerikan presidentit, hän ei pyri olemaan lännen tai vapaan maailman johtaja. Trumpin tapaaminen Xi Jinpingin kanssa 13.–15. toukokuuta havainnollistaa “America First” -pragmatismia, joka asettaa transaktionaaliset sopimukset arvopohjaisen johtajuuden edelle.
Trumpin linjan myötä Taiwan saatetaan nähdä neuvotteluvaltiksi pikemminkin kuin pitkäaikaisena turvallisuussitoumuksena. Tämä murentaa pelotetta Kiinaa vastaan ja herättää epäilyksiä paitsi Yhdysvaltojen indopasifisissa liittolaisissa myös Euroopassa. Euroopassa on viime vuosina hyväksytty se, että oma turvallisuus vaatii suurempaa vastuunkantoa samalla kun Yhdysvallat keskittää resurssejaan Aasiaan. Jos kuitenkaan edes amerikkalaiset sitoumukset Kiinan lähialueilla eivät enää näyttäydy itsestäänselvyyksinä, epävarmuudesta uhkaa tulla perustavanlaatuisempaa.
Vaikka Yhdysvaltojen sitoutumista Taiwanin puolustamiseen voidaan perustella Taiwaninsalmen valtavalla geopoliittisella merkityksellä, amerikkalainen retoriikka Taiwanista on perinteisesti käsitellyt yhteiskuntajärjestelmiä, demokratiaa ja vapautta. Trump häivyttää sitä normatiivista ja periaatteellista ulottuvuutta, joka on pitkään ollut keskeistä Yhdysvaltojen legitimoidessa tukeaan Taiwanille.
Samaan aikaan Trumpin hallinto on toiminut aktiivisesti Kiinaa lähellä olevia autoritaarisia regiimejä vastaan: tähän kuuluvat suuret sotilasoperaatiot Irania vastaan, kovat pakotteet ja intervention uhka Kuubaa vastaan sekä jatkuva paine niin Nicaraguaa kuin Venezuelaakin kohtaan. Nämä toimet voivat strategisesti tarkasteltuna vahvistaa Yhdysvaltojen geopoliittista asemaa suhteessa Kiinaan. Pentagonissa ja perinteisten turvallisuuspoliitikkojen keskuudessa tämä nähtäneen osana laajempaa strategiaa autoritaarista ekspansiota vastaan.
Tästä huolimatta Trump ei käytä klassista vapauden narratiivia. Hänen retoriikkansa on kansallismielistä ja transaktionaalista pikemminkin kuin liberaalin järjestyksen, demokratian ja yksilönvapauksien ideologista puolustamista. Trumpin lähestymistapa osoittaa selkeän kaavan: imarteleva sävy Xi Jinpingiä ja muita autoritaarisia johtajia kohtaan silloin, kun se sopii hänen neuvottelutyyliinsä, ja samanaikaisesti torjuva kritiikki perinteisiä läntisiä liittolaisia kohtaan, joita hän syyttää vapaamatkustamisesta. Trump ei myöskään tunnu näkevän suurta tarvetta voittaa liittolaistensa tukea puolelleen – ei diplomaattisen etiketin kautta eikä sellaisen narratiivin avulla, joka auttaisi eurooppalaisia johtajia tukemaan Yhdysvaltoja Iranin kaltaisissa konflikteissa.
Lännen hajaannus ja autoritaariset narratiivit
Ensisijaisesti perinteiset republikaanit, neokonservatiivit ja establishment-internationalistit kokevat, että Trump pettää sekä lännen että Yhdysvaltojen pitkän aikavälin edut. He pitävät hänen transaktionaalista tyyliään Reaganin perinnön ja Yhdysvaltojen vapaan maailman johtajaroolin hylkäämisenä. Kritiikkiä nousee myös Pentagonin osista, jotka suosisivat yhtenäistä, arvopohjaista strategiaa Kiinaa vastaan.
Läntisten liittolaisten keskuudessa Euroopassa ja Yhdysvaltojen indopasifisissa kumppanimaissa huoli kasvaa. Monet näkevät Trumpin presidenttinä, joka priorisoi suhteita autoritaarisiin johtajiin ohi solidaarisuuden demokratioita kohtaan. Tämä syventää eroja Trumpin nationalistisen, suvereniteettikeskeisen kansainvälisen politiikan näkemyksen ja monien Euroopan hallitusten liberaalimman sekä internationalistisemman orientaation välillä.
Klassinen länsimainen vapauden narratiivi kykenisi kokoamaan taakseen Pentagonin, perinteiset republikaanit, neokonservatiivit ja demokraattiset liittolaiset niin Euroopassa kuin Aasiassa. Silti Trump päättää olla käyttämättä sitä. Trump ei välttämättä hylkää taistelua tiettyjä autoritaarisia uhkia vastaan, mutta hän hylkää narratiivin, joka sodanjälkeisenä aikana rakensi läntistä yhtenäisyyttä. Hänen politiikkansa Irania, Kuubaa ja Venezuelaa kohtaan olisi voitu kehystää vapauden puolustamiseksi autoritaarista blokkia vastaan, mikä olisi vahvistanut hankkeiden legitimiteettiä sekä kotimaisten traditionalistien että kansainvälisten liittolaisten silmissä. Trumpismin sisällä tällaiselle universalistiselle legitimoinnille ei kuitenkaan enää anneta samanlaista keskeistä merkitystä.
Konfliktissa ei siten ole kyse pelkästään geopolitiikasta, vaan myös siitä, minkä tyyppiset legitimoivat kertomukset voivat edelleen ylläpitää läntistä yhtenäisyyttä. Länsimainen vapauden narratiivi oli historiallisesti vahva juuri siksi, että se kykeni yhdistämään erilaisia ideologisia traditioita: uskonnon- ja omantunnonvapauden, liberaalin individualismin ja antitotalitaarisen demokratian. Kylmän sodan aikana tämä loi poikkeuksellisen koalition konservatiivien, liberaalien ja sosiaalidemokraattien välille. Narratiivia ei koskaan sovellettu täysin johdonmukaisesti, ja se eli usein rinnakkain reaalipoliittisten kompromissien kanssa. Tästä huolimatta se toimi keskeisenä legitimoivana suurtarinana läntiselle koheesiolle ja Amerikan johtajuudelle.
Universalismin jälkeen
Trumpismi merkitsee siirtymää universaaleja vaatimuksia kantavasta legitimointiperinteestä kohti eksplisiittisempää etu- ja valtapohjaista näkemystä kansainvälisestä politiikasta. Samalla tämä ei tarkoita, että tarve yhteisille kertomuksille katoaisi. Päinvastoin, sekä Kiina että Venäjä ajavat aktiivisesti omia strategisia narratiivejaan sivilisaatiokohtaisesta järjestyksestä, suvereniteetista ja poliittisesta vakaudesta.
Kysymys ei kuulu, voiko länsi palata universalismin vanhoihin muotoihin, vaan siinä, kykenevätkö liberaalit demokratiat edelleen muotoilemaan riittävän vahvan yhteisen kertomuksen ylläpitääkseen strategista yhtenäisyyttä ja vastustaakseen autoritaaristen regiimien vaikutusvaltaa. Sellaisen kertomuksen ei tarvitse rakentua ajatukselle historian ennalta määrätystä suunnasta. Voi riittää yhteinen tahto puolustaa yhteiskuntia, joissa yksilönvapaudet, pluralismi ja avoimet instituutiot ovat yhä olemassa.
Ilman jonkinlaista koossapitävää kertomusta läntiset demokratiat riskoivat näyttäytyä strategisesti pirstoutuneina ja siten haavoittuvampina kilpailussa autoritaaristen mahtien kanssa, jotka onnistuvat korkeammalla tasolla integroimaan geopolitiikan, identiteetin ja narratiivisen legitimoinnin.