Trump, Hegel ja liberaalin maailmanjärjestyksen hämärtyminen
Filosofinen kommentti The Atlantic -lehden artikkeliin "The YOLO Presidency"
Artikkeli The Atlantic-lehdessä
The Atlantic julkaisi 29. huhtikuuta 2026 Ashley Parkerin ja Michael Schererin artikkelin otsikolla ”The YOLO Presidency: Trump is focused on becoming one of history’s ‘great men’”. Presidenttiä lähellä oleviin lähteisiin – hallinnon korkeaan virkamieheen ja pitkäaikaiseen luottohenkilöön – perustuva artikkeli maalaa kuvan presidentistä, joka on toisella ja viimeisellä virkakaudellaan vapauttanut itsensä niistä lyhytnäköisistä poliittisista rajoitteista, jotka yleensä ohjaavat presidenttien toimintaa.
Donald Trump ei enää ensisijaisesti vertaa itseään George Washingtoniin tai Abraham Lincolniin. Yksityisissä keskusteluissa hän on alkanut pitää itseään osana saksalaisen filosofin G.W.F. Hegelin (1770–1831) nimeämään maailmanhistoriallisten yksilöiden kolminaisuutta: Aleksanteri Suureen, Julius Caesariin ja Napoleon Bonaparteen. Eräs lähde kuvailee, kuinka Trump on viime aikoina alkanut puhua olevansa kaikkien aikojen vaikutusvaltaisin ihminen ja haluavansa tulla muistetuksi henkilönä, joka pelkän valtansa ja tahtonsa voimalla sai aikaan asioita, joihin muut eivät pystyneet.
Artikkeli kuvailee, kuinka Trump keskittyy viimeisellä virkakaudellaan – äänestäjien tuomiosta vapautuneena – siihen, mikä hänen mielestään todella merkitsee: nousemiseen yhdeksi historian suurista miehistä ja pysyvän – usein fyysisen – jäljen jättämiseen. Tähänastiset tulokset ovat maksaneet ihmishenkiä ja miljardeja dollareita, vahingoittaneet maailmantaloutta, kuormittaneet ennestään hauraat liittolaissuhteet ja romahduttaneet presidentin kannatuksen. Hänen lähipiirinsä kuitenkin esittää tämän vapautumisena: hän ei ole enää poliittisten realiteettien rajoittama ja voi tehdä sitä, mikä on todella oikein, sen sijaan mikä palvelee hänen poliittisia etujaan.
Artikkeli kytkeytyy Hegelin teoriaan maailmanhistoriallisista yksilöistä – miehistä, jotka muuttivat ihmiskunnan suunnan; epätodennäköisten aikakausien sankareista, jotka kumosivat vakiintuneita järjestelmiä, jotka olivat aiemmin vaikuttaneet murtumattomilta. He olivat käytännön poliittisia miehiä, jotka omana aikanaan tuomittiin normeja rikkovasta käytöksestään. The Atlantic -lehden esittämä kysymys siitä, kuuluuko Trump tähän joukkoon, on osittain ironinen. Se ei kuitenkaan ole filosofisesti merkityksetön, eikä sitä tarvitse pitää pelkkänä satiirina.
Hegel maailmanhistoriallisista yksilöistä
Teoksessaan Luentoja historianfilosofiasta Hegel erotti historian hahmojen joukosta erityisen kategorian, jota hän kutsui nimellä welthistorische Individuen, maailmanhistorialliset yksilöt. Nämä yksilöt – Aleksanteri Suuri, Julius Caesar, Napoleon – ruumiillistavat ajan henkeä ja toimivat historiallisen edistyksen välineinä. Vaikka heitä ohjaavat henkilökohtaiset kunnianhimot ja pyrkimykset, heidän tekonsa myötävaikuttavat historian suurempaan, rationaaliseen kehitykseen. Hegel kutsuu tätä ”järjen viekkaudeksi” (die List der Vernunft).
On ratkaisevan tärkeää ymmärtää täsmälleen, mitä Hegel tarkoittaa, sillä hänet on helppo ymmärtää väärin pelkkänä ”suurmiesten” ihailijana. Hegelin mukaan näiltä yksilöiltä puuttui tietoinen ymmärrys siitä ideasta, jota he olivat toteuttamassa – he olivat käytännön toiminnan miehiä ja poliitikkoja, eivät filosofeja. He olivat suuria, koska he täyttivät oman aikansa tarpeet. Maailmanhistoriallinen yksilö ei toisin sanoen ole historian luoja vaan sen oire ja väline – ilmentymä ajan sisäisen logiikan kypsymisestä, joka repii rikki vanhan ja raivaa alaa uudelle.
Hegelin suhtautuminen näihin kolmeen hahmoon eroaa sävyltään ja syvyydeltään. Aleksanteri Suuresta hän kirjoittaa lähes lyyrisesti: Aleksanteri – ”vapain ja hienoin yksilöllisyys, jonka todellinen maailma on koskaan tuottanut” – asettuu nuorekkaan kreikkalaisen elämän kärkeen ja saattaa päätökseen kreikkalaisten koston Aasiaa vastaan. Aleksanteri näyttäytyy hellenistisen kulttuurin täydellisenä ruumiillistumana, hahmona, jossa kreikkalaisen hengen potentiaali saavutti historiallisen täyttymyksensä.
Caesarin suhteen Hegel on poliittisesti analyyttisempi. Caesar kohtasi vaaran menettää tasavertaisen asemansa suhteessa Rooman muihin johtajiin. Hänen vihollisillaan oli puolellaan muodollinen perustuslaki ja lakien näennäinen oikeutus. Mutta voitto näistä vihollisista muuttui samalla koko imperiumin valloitukseksi. Muuttamatta perustuslain muotoa Caesarista tuli yksinvaltias. Hegelille ratkaisevaa on se, että Caesar ei palvellut vain omia etujaan, vaan ilmaisi Maailmanhengen (Weltgeist) tahtoa ja toimi vaistonvaraisesti toteuttaakseen sen, mitä aika vaati. Eräs Zeitgeist oli kuluttanut itsensä loppuun, toinen oli valmis alkamaan, ja Caesar oli se yksilö, jossa tämä hengen muutos ruumiillistui ja tuli näkyväksi.
Vahvin ja henkilökohtaisin on Hegelin tulkinta Napoleonista. Lokakuun 13. päivänä 1806, päivää ennen Jenan taistelua, Hegel näki Ranskan keisarin ratsastavan kaupungin läpi ja kirjoitti ystävälleen Niethammerille: ”Näin keisarin – tämän maailmansielun – ratsastavan ulos kaupungista tiedusteluretkelle. On todella ihmeellinen tunne nähdä tällainen yksilö, joka tähän yhteen pisteeseen keskittyneenä ja hevosen selässä istuen uulottuu koko maailmaan ja hallitsee sitä.”
Hegelin kuvauksesta Napoleonista ”maailmansieluna hevosen selässä” (die Weltseele zu Pferde) tuli siivekäs lause. Napoleon saattoi loppuun sen, minkä Ranskan vallankumous oli aloittanut: feodaalisen Euroopan lakkauttamisen ja yksilönvapauteen sekä perustuslailliseen lakiin perustuvan uuden poliittisen järjestyksen levittämisen. Sankari oli historian työkalu – Maailmanhengen universaali konkretisoituma.
Lyotard ja liberaalin kertomuksen kriisi
Hegelin spekulatiivinen historianfilosofia ei nykyään juuri vakuuta. Se edustaa juuri sellaista suurta kertomusta, johon Jean-François Lyotard teoksessaan La Condition postmoderne (1979) totesi meidän menettäneen uskomme: käsitystä historiasta rationaalisena prosessina, jolla on sisäänrakennettu suunta. Hegelille tämä kehitys merkitsi vapauden tietoisuuden asteittaista toteutumista yhä täydellisemmissä valtiomuodoissa. Silti Hegelin luennot maailmanhistoriasta ovat aatehistorian klassikkoteos – yksi vaikutusvaltaisimmista ja tunnetuimmista viitekehyksistä suurten historiallisten toimijoiden ja käännekohtien tulkitsemiseksi. Ei ole sattumaa, että The Atlantic -lehden artikkelin kirjoittajat päätyivät juuri Hegeliin etsiessään teosta, joka nostaa esiin Aleksanteri Suuren, Caesarin ja Napoleonin kaltaiset suuret historialliset toimijat.
Suuri kertomus tai metanarratiivi Lyotardin tarkoittamassa merkityksessä on ylätason kertomus, joka tarjoaa tiedolle ja vallalle legitimiteetin vielä saavuttamattoman päämäärän odotetun toteutumisen kautta. Hegelin spekulatiivinen tai idealistinen suurtarina oli vaikutusvaltaisimmillaan 1800-luvulla. 1900-luvun kaksi hallitsevaa poliittista suurta keromusta olivat marxismi ja liberalismi – joskaan liberalismia ei välttämättä tarvitse ymmärtää kertomuksena sanan suppeassa merkityksessä. Marxismi menetti suurelta osin vaikutusvaltansa Neuvostoliiton hajoamisen myötä 1990-luvun alussa. Nykyään nimenomaan liberalismin suuri kertomus tai idea – valistusfilosofiaan perustuva liberaali, sääntöpohjainen maailmanjärjestys – on kolme vuosikymmentä myöhemmin kriisissä, ja tätä kriisiä ruumiillistaa Donald Trump.
Madman-teoria ja arvaamattomuus historiallisena rationaalisuutena
Liberaali maailmanjärjestys – Pax Americana, sääntöpohjainen monenkeskisyys, vapaakauppa, transatlanttiset liittoutumat – on nojannut suureen kertomukseen: siihen, että Yhdysvaltojen hegemonia on yleismaailmallinen hyve, että vapaakauppa hyödyttää kaikkia ja että demokratia on historian päämäärä. Trump ei ole tämän kriisin syy – hän on, aivan kuten Napoleon Hegelin tulkinnassa, sen oire ja sen toimija. Yhdysvallat, jonka hegemonian Kiina nyt haastaa, näyttää luopuneen johtajuuden hinnan maksamisesta järjestelmässä, joka mahdollisti sen aseman maailman rikkaimpana ja sotilaallisesti mahtavimpana valtiona.
Mutta voiko Trumpin näennäisen kaoottisella ja arvaamattomalla politiikalla silti olla sisäinen rationaalisuus? Kun nouseva suurvalta haastaa vakiintuneen hegemonin, voi olla rationaalista purkaa ne instituutiot, jotka se itse on aikoinaan luonut. Suhteellisessa taantumassa olevalla hegemonilla on syytä kyseenalaistaa säännöt ja rakenteet, jotka uudessa tilanteessa hyödyttävät kilpailijaa enemmän kuin sitä itseään. WTO, IMF, monenkeskiset kauppasopimukset ja Nato rakennettiin Yhdysvaltojen kiistattoman ylivallan aikakaudella. Aikana, jona Kiina hallitsee globaaleja toimitusketjuja, laajenee teknologisesti ja kasvattaa vaikutusvaltaansa kansainvälisissä elimissä, nämä rakenteet ovat paradoksaalisesti päätyneet helpottamaan valtiokapitalistisen Kiinan nousua sen sijaan, että ne turvaisivat Amerikan jatkuvan ylivallan.
Tästä näkökulmasta katsottuna arvaamattomuus (niin sanottu madman-teoria) ei ole psykologinen piirre vaan rationaalinen neuvotteluväline: toimija, jonka seuraavaa siirtoa ei voida ennustaa, pakottaa vastapuolen puolustuskannalle ja sitoo sen resursseja. Trump turvautuu tunnusomaiseen strategiseen arvaamattomuuteensa keinona saavuttaa etulyöntiasema. Painopisteenä näyttää olevan Kiina-politiikka, jossa yhdistyvät pelote ja patoamisajattelu ilman suoraa sotilaallista konfliktia Kiinan kanssa. Hallintonsa aikana Yhdysvallat käyttää – kansainvälisestä oikeudesta välittämättä – valtaansa turvatakseen ylivallan vähintäänkin läntisellä pallonpuoliskolla. Yhdysvallat on vielä, mutta kenties ei enää pitkään, kiistattomasti vahvin taloudellinen ja sotilaallinen mahti. Jos Kiinan ja Venäjän tukemia autoritaarisia sosialistisia hallintoja Amerikan takapihalla ei kaadeta nyt, uutta tilaisuutta ei ehkä enää tule.
Hyvällä tahdolla Yhdysvaltojen uudessa turvallisuuspoliittisessa doktriinissa ja sen soveltamisessa on nähtävissä tietty rationaalisuus, mutta samalla epäjohdonmukaisuus ja lyhytnäköisyys ovat silmiinpistäviä. Trumpin tahdittomat lausunnot ja arvaamaton politiikka kuluttavat luottamusta Yhdysvaltoihin, mutta tekevät Amerikan presidentistä tällä hetkellä maailman vaikutusvaltaisimman miehen. Pitkällä aikavälillä Yhdysvallat vaarantaa paitsi vetovoimansa ja liittolaisensa myös dollarin aseman globaalina varantovaluuttana. Ilman petrodollaria on hyvin vaikeaa ylläpitää amerikkalaista ylivaltaa maailmanlaajuisesti, kenties jopa alueellisesti.
Oire noususta vai laskusta?
Ja tässä kohtaa The Atlantic -lehden vertaus – joka on pisteliäs mutta ei tuulesta temmattu – ontuu filosofisesti ratkaisevalla tavalla. Hegelille maailmanhistorialliset yksilöt olivat suuria paitsi siksi, että he olivat tuhoisia, myös siksi, että heidän tuhoavuutensa sisälsi edistyksellistä sisältöä. He toteuttivat vapauden historian seuraavan vaiheen. Caesar korvasi loppuun kuluneen tasavaltaisen oligarkian universaalimmalla valtiomuodolla. Napoleon levitti vallankumouksen oikeudellisia saavutuksia – Code Civil -lakikokoelmaa, perustuslaillista järjestystä ja tasa-arvoa lain edessä – läpi feodaalisen Euroopan. Heidän harjoittamansa murtaminen palveli uuden ja vapaamman järjestyksen rakentamista. Järki käytti heitä työkaluinaan.
Ei ole selvää, että Trumpin politiikka tekisi tilaa vapaammalle järjestykselle. Hän repii alas järjestelmää, joka todellisuudessa, vaikkakin epätäydellisesti, vakiinnutti liberaalit periaatteet globaalilla tasolla. Jos Napoleon vei Hegelin Weltgeistiä eteenpäin, Trump kenties vie sitä taaksepäin – tai täsmällisemmin ilmaistuna: hän kantaa sisältöä, jonka looginen päätepiste on moninapainen järjestelmä. Sitä hallitsevat valtiot, joille vapaus Hegelin merkityksessä ei ole ohjaava arvo. Se järki, jota Trumpin politiikka objektiivisesti palvelee, ei ole liberaali järki – se on pikemminkin Kiinan ja Venäjän etuja palveleva rationaalisuus.
Vertaus Caesariin ontuu siksi. Historialliset rinnastukset, jotka loistavat kirkkaimmin, ovat sen sijaan Commodus ja Honorius – kaksi toisistaan varsin erilaista keisaria, jotka toimivat täydentävinä peilikuvina niille kahdelle ulottuvuudelle, joita nyt todistamme.
Commodus ja Honorius
Commodus havainnollistaa sisäistä dynamiikkaa. Marcus Aureliuksen kuoltua vuonna 180 jKr. viiden hyvän keisarin aikakausi päättyi ja sen myötä myös Pax Romana. Ensimmäinen seuranneista keisareista oli Commodus – filosofikeisarin poika, jota useimmat historioitsijat pitävät paitsi korruptoituneena ja hillittömänä myös megalomaanisena hahmona, joka piti itseään Herkuleen jälleensyntymänä. Hän peri suurvallan sen mahdin huipulla ja antoi hallituskautensa murentaa niitä instituutioita, jotka kannattelivat Rooman vahvuutta sisältäpäin – ei korvaamalla niitä jollain paremmalla, vaan antamalla niiden rapautua laiminlyönnin, korruption ja henkilökultin kautta. Hän pystytytti itsestään lukemattomia patsaita Herkuleen hahmossa ympäri valtakuntaa, nimesi Rooman uudelleen nimeksi Colonia Commodiana – Commoduksen siirtokunta – ja antoi Colosseumin piirtokirjoitusten julistaa hänen urotekojaan gladiaattorina.
Honorius havainnollistaa geopolitiikkaa. Vuonna 410 jKr. Honoriuksen passiivisen ja toimintakyvyttömän hallinnon aikana gootit ryöstivät Rooman – tapahtuma, joka vavisutti antiikin maailmaa sen perustuksia myöten ja sai kirkkoisä Augustinuksen kirjoittamaan teoksensa Jumalan valtio. Mutta kenties Honoriuksen hallituskauden kuvaavin piirre oli toinen: kun Britannia lähetti keisarille avunpyyntöjä sotilaallisesta tuesta saksien yhä rohkeampia hyökkäyksiä vastaan, keisari vastasi, että heidän oli huolehdittava itse omasta puolustuksestaan.
Ei ole vaikeaa nähdä tässä yhtäläisyyksiä Trumpin viestiin Nato-liittolaisille siitä, että heidän on maksettava oma osuutensa tai tultava toimeen ilman Yhdysvaltojen suojelua; pohdintoihin Ukrainan jättämisestä oman onnensa nojaan; tai viesteihin siitä, että Taiwan on viime kädessä Taiwanin oma ongelma. Honorius ei ymmärtänyt – tai ei välittänyt – siitä, että hänen perimänsä imperiumi perustui jatkuvaan läsnäoloon periferiassa, ja että vetäytyminen tästä läsnäolosta ei ollut säästötoimenpide vaan likvidaatio.
Commodus ja Honorius valaisevat siten saman historiallisen kaavan kahta eri ulottuvuutta: sisäistä rappeutumista ja ulkoista vetäytymistä, jotka vahvistavat toisiaan. Juuri näiden kahden liikkeen leikkauspisteessä Pax Americanan kriisi saa konkreettisimman muotonsa.
Lopullinen dialektiikka
Vertauksessa on tietysti mainitsemisen arvoinen komplikaatio. Hegel väitti, että jopa Rooman tuho palveli pitkällä aikavälillä järjen edistymistä – germaanisten kansojen astumista historiaan, kristinuskon universalismia ja synteesiä, joka Hegelin omana aikana näyttäytyi historian korkeimpana kehitysvaiheena. Tämä vaatii kuitenkin vuosisatojen aikaperspektiivin, eikä ole lainkaan varmaa, että nyt esiin nouseva moninapainen maailma johtaa mihinkään korkeampaan vapauden synteesiin. Päinvastoin, amerikkalaisen maailmanjärjestyksen rappeutumisesta mahdollisesti seuraava uusi moninapaisuus uhkaa luoda suotuisat olosuhteet autoritaarisille valloille säilyttää ja viedä omia yhteiskuntajärjestelmiään. Hegelin termein ilmaistuna Maailmanhenki – Trumpin tahattomalla avulla – saattaa parhaillaan ottaa askeleensa Tyynenmeren yli Pekingiin.
YOLO – You Only Live Once – on kuvaava kaava Hegelin maailmanhistorialliselle yksilölle. Suuri mies elää vain kerran, toimii välittämättä sovinnaisuuksista tai jälkimaineesta ja jättää jälkeensä maailman, jota hän ei itsekään enää tunnistaisi. Mutta Hegelin maailmanhistoriallinen yksilö jättää jälkeensä vapaamman maailman.
Jos Trump toisella ja viimeisellä virkakaudellaan muistuttaa jotakuta edeltäjää historian suuressa galleriassa, se ei ole Caesar, joka ylitti Rubiconin synnyttääkseen imperiumin. Se on Commodus – kultaisen perinnön poika, innokas kultaamaan sitä entisestään ja kykenemätön näkemään, että kultaus peitti alleen yhä syvenevän rappeutumisen – ja Honorius, joka vastasi periferian avunhuutoihin kehottamalla sitä auttamaan itseään, ymmärtämättä koskaan, että imperiumilla, joka lakkaa puolustamasta periferiaansa, ei pian ole enää keskustaakaan puolustettavana.
Teksti on kommentti artikkeliin ”The YOLO Presidency: Trump is focused on becoming one of history’s ‘great men’” (The Atlantic, 29. huhtikuuta 2026, kirjoittajat Ashley Parker ja Michael Scherer).