Suomi 1939
Syksyllä 1939 Neuvostoliitto järjesti laajoja sotaharjoituksia Suomen vastaisella rajalla. Virallisen selityksen mukaan vihamieliset imperialistiset vallat muodostivat kasvavan uhan Neuvostoliitolle. Marraskuun 26. päivänä 1939 Neuvostoliiton puolella, Mainilan kylässä Karjalankannaksella, kuultiin muutamia räjähdyksiä. Moskovassa Suomen suurlähetystölle toimitetussa diplomaattisessa nootissa Neuvostoliitto väitti, että Suomen puolelta ammuttu tykistötuli oli osunut neuvostoliittolaiseen sotilasosastoon. Marraskuun 29. päivänä Neuvostoliitto katkaisi diplomaattisuhteet Suomeen, ja seuraavana aamuna, 30. marraskuuta, puna-armeija hyökkäsi – ilman sodanjulistusta – koko 1 300 kilometrin pituisella rajalla.
Hyökkäystä seuraavana päivänä Neuvostoliitossa jo vuosikymmeniä maanpaossa elänyt suomalainen kommunisti Otto Wille Kuusinen muodosti Suomen demokraattisen tasavallan hallituksen puna-armeijan juuri valtaamassa Terijoella. Samanaikaisesti Neuvostoliiton radio lähetti Terijoen hallituksen virallisen julistuksen. Lähetyksessä väitettiin, että Helsingin hallitus eli niin sanottu Helsingin klikki oli paennut pääkaupungista paniikin vallassa.
Seuraavana päivänä, 2. joulukuuta, Neuvostoliitto tunnusti Kuusisen hallituksen virallisesti Suomen ainoaksi lailliseksi hallitukseksi. Samana päivänä Kuusinen ja Josef Stalin allekirjoittivat keskinäisen avunantosopimuksen, jossa Kuusisen hallitus pyysi virallisesti puna-armeijaa antamaan sotilaallista apua Helsingissä vallan kaapanneiksi väitettyjen fasististen kapinallisten kukistamiseksi.
Neuvostoliiton tapahtumakuva ei kuitenkaan vakuuttanut sen enempää suomalaisia kuin kansainvälistä yhteisöäkään. Suomen työväestö ei toivottanut vapauttajiaan tervetulleiksi eikä liittynyt Kuusisen hallitukseen. Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta, vaikka ulkoministeri Vjatšeslav Molotov kiisti sodan olevan käynnissä ja korosti, että Neuvostoliitto ainoastaan avusti Suomen laillista hallitusta. Sen sijaan Suomi onnistui lentolehtisten, kaiutinlähetysten ja radiosanomien avulla herättämään neuvostosotilaissa epäilyksiä siitä, olivatko he todella saapuneet vapauttamaan Suomen työväestöä kapitalistien sorrosta.
Suomalaisjoukkojen sotasaaliiksi joutuneet vaskisoittimet, voitto- ja marssimusiikin nuotit sekä paraativiirit ja liput eivät koskaan päätyneet venäläisten vapauttajien käyttöön. Sen sijaan soittimet ja paraativarusteet asetettiin esille suomalaiselle ja kansainväliselle lehdistölle konkreettisina todisteina Neuvostoliiton johdon hybriksestä. Neuvostoliiton lehdistö joutui tämän vuoksi vähitellen muuttamaan sanomaansa ja alkoi kuvata koko suomalaista yhteiskuntaa fasismin ja kapitalistisen indoktrinaation läpitunkemaksi.
Ukraina 2022
Talvella 2022 Venäjä järjesti laajoja sotaharjoituksia Ukrainan vastaisella rajalla. Venäjän puolustusministeriö perusteli harjoituksia sillä, että Nato-maat olivat militarisoimassa Itä-Eurooppaa ja että länsivallat suunnittelivat kansainvälisen konfliktin provosoimista raja-alueella. Venäjän turvallisuuspalvelu FSB julkaisi 21. helmikuuta lehdistötiedotteen ja siihen liitetyn, varsin epäuskottavan videomateriaalin, jossa väitettiin ukrainalaisen tykistökranaatin tuhonneen venäläisen rajavartioaseman. Varhain aamulla 24. helmikuuta lähetettiin ennalta nauhoitettu Vladimir Putinin televisiopuhe, jossa hän ilmoitti sotilaallisen erikoisoperaation alkamisesta. Välittömästi puheen jälkeen Venäjä laukaisi risteilyohjuksia ja ballistisia ohjuksia kohteisiin eri puolilla Ukrainaa, myös pääkaupunki Kiovaan. Samaan aikaan venäläiset maajoukot ylittivät rajan pohjoisesta, idästä ja etelästä.
Päivä erikoisoperaation alkamisen jälkeen venäläiset kansanedustajat alkoivat levittää väitettä, jonka mukaan Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi oli paennut paniikissa Kiovasta Länsi-Ukrainassa sijaitsevaan Lviviin. Tällainen työnjako mahdollisti sanoman laajan levittämisen ilman, että sitä tarvitsi heti esittää Kremlin virallisena kannanottona. Kun venäläisjoukot seuraavana päivänä lähestyivät Kiovan laitamia, venäläisissä valtiollisissa ja valtion kontrolloimissa tiedotusvälineissä levisi laajasti väite, että Zelenskyi oli paennut maasta ja piileskeli Puolassa. Selfievideoillaan Zelenskyi kuitenkin osoitti, että hän ja Ukrainan hallitus olivat yhä Kiovassa. Samalla hän pyysi Yhdysvalloilta mieluummin ammuksia kuin kuljetusta pois kaupungista.
Ukrainalaisten ja läntisten tiedustelulähteiden mukaan, joihin muun muassa The Washington Post myöhemmin viittasi, Venäjän operatiivisena suunnitelmana oli syrjäyttää Zelenskyi heti, kun venäläiset erikoisjoukot olisivat vallanneet Kiovan, ja nostaa Viktor Janukovytš uudelleen valtaan. Tämän jälkeen Janukovytš olisi julistettu Ukrainan ainoaksi lailliseksi presidentiksi sillä perusteella, että hänet oli vuonna 2014 syrjäytetty laittomasti. Hänen odotettiin allekirjoittavan antautumissopimuksen ja pyytävän virallisesti Venäjän asevoimilta apua järjestyksen palauttamiseksi. Koska Zelenskyi jäi Kiovaan eikä Venäjä koskaan onnistunut valtaamaan pääkaupunkia, suunnitelma ei koskaan toteutunut. Samalla romahti myös operatiivinen narratiivi, jonka oli tarkoitus oikeuttaa hyökkäys sekä Venäjän omalle väestölle että kansainväliselle yleisölle.
Kun ukrainalaiset joukot valtasivat venäläisiä sotilaskuljetusajoneuvoja, ne julkaisivat videoita ja valokuvia, joissa näkyi sotilaiden varusteiden sisältö. Kuorma-autoista löytyi muun muassa venäläisiä paraatiunivormuja, kiillotettuja paraatikenkiä, paraativöitä ja mitalikoteloita. Myöhemmin muun muassa The Washington Post sekä ukrainalaiset ja läntiset tiedustelulähteet vahvistivat, että Rosgvardijan upseereille ja joukoille oli annettu ohjeet valmistautua järjestyksen ylläpitämiseen ja osallistumaan voittoparaatiin Kiovan pääkadulla Hreštšatykilla jo muutaman päivän kuluttua hyökkäyksen alkamisesta.
Denatsifikaatio strategisena narratiivina
Samalla strateginen narratiivi eli edelleen. Hyökkäystä oli alusta alkaen perusteltu Ukrainan denatsifikaatiolla. Se ei kuitenkaan ollut ainoa eikä edes alkuperäinen oikeuttava narratiivi. Aluksi virallinen retoriikka keskittyi ennen kaikkea venäläisen maailman palauttamiseen, jonka juuret ulottuvat historialliseen Kiovan Rusin valtakuntaan, sekä niiden historiallisten vääryyksien korjaamiseen, joiden Kreml katsoi syntyneen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Jo vuodesta 2014 lähtien, Maidanin vallankumouksen jälkeen, venäläinen valtiollinen media oli kuvannut Ukrainan hallitusta fasistisena junttana. Vasta 24. helmikuuta 2022 pitämässään puheessa Vladimir Putin nosti denatsifikaation hyökkäyksen nimenomaiseksi poliittiseksi ja sotilaalliseksi päätavoitteeksi.
Aluksi denatsifikaation väitettiin kohdistuvan rajattuun joukkoon ukrainalaisia nationalisteja ja maan poliittiseen johtoon. Noin kaksi kuukautta hyökkäyksen jälkeen, samaan aikaan kun venäläiset joukot joutuivat vetäytymään Kiovan alueelta, narratiivia kuitenkin tulkittiin uudelleen. Valtiollinen uutistoimisto RIA Novosti julkaisi tuolloin paljon huomiota herättäneen artikkelin “Mitä Venäjän pitäisi tehdä Ukrainalle” (Что Россия должна сделать с Украиной). Siinä väitettiin, että huomattavaa osaa Ukrainan väestöstä oli pidettävä natseina, koska se tuki omaa hallitustaan. Näin denatsifikaatio alkoi merkitä paljon enemmän kuin pelkkää hallinnon vaihtamista. Artikkelissa vaadittiin pitkälle menevää deukrainisaatiota, ideologista uudelleenkoulutusta, sensuuria ja viime kädessä jopa mahdollisuutta siihen, että itse nimi Ukraina katoaisi.
Erikoisoperaatiosta tulee sota
Sotilaallisen erikoisoperaation kahden ensimmäisen vuoden aikana sitä ei Venäjällä saanut kutsua sodaksi. Silti jo ensimmäisestä päivästä lähtien vedettiin rinnastuksia Suureen isänmaalliseen sotaan. Koska Putinin julkilausuttuna päätavoitteena oli denatsifikaatio, aktivoituivat välittömästi Neuvostoliiton historiallinen muistokulttuuri ja myytit voitosta natsi-Saksasta. Voitonpäivänä 9. toukokuuta 2022 pitämässään puheessa Putin totesi, että Donbasissa taistelevat venäläissotilaat puolustivat samaa maata ja samaa asiaa kuin heidän esi-isänsä vuonna 1945. Venäläisissä sotilasohjesäännöissä ja kouluissa alettiin käyttää käsitettä “Suuri isänmaallinen sota 2.0”, jonka sanoma oli, että nykyinen sotilaallinen erikoisoperaatio oli suoraa jatkoa taistelulle fasismia vastaan.
Vuoden 2023 jälkipuoliskolla rinnastuksista tuli entistä rakenteellisempia. Sen sijaan, että olisi puhuttu vain natseista, Putin ja venäläiset valtiolliset tiedotusvälineet alkoivat verrata Venäjän sotataloutta ja liikekannallepanoa kotirintaman uhrauksiin Suuren isänmaallisen sodan aikana. Esiin nostettiin, kuinka naiset, vanhukset ja lapset työskentelivät tehtaissa 1940-luvulla, jotta venäläisille syntyisi tunne siitä, että koko yhteiskunnan oli jälleen yhdistyttävä ja hyväksyttävä pitkän sodan vaatimat taloudelliset uhraukset.
Venäläisessä historiakäsityksessä toisen maailmansodan kaksi ensimmäistä vuotta jäävät vähälle huomiolle. Sitä, että Neuvostoliitto Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti anneksoi Itä-Puolan, Baltian maat ja osan Suomesta, eli alueita, jotka olivat kuuluneet Venäjän keisarikuntaan ennen Venäjän vallankumousta, ei juuri käsitellä. Sen sijaan Neuvostoliiton puolustussodalla natsi-Saksaa vastaan, Suurella isänmaallisella sodalla vuosina 1941–1945, on lähes pyhä asema. Toisin kuin Puna-armeijan sotilaalliset operaatiot vuosina 1939–1940, Suuri isänmaallinen sota ei tässä tulkinnassa ollut vallankumoussotaa eikä vapauttamista kommunismin nimissä, vaan taistelua natsismia vastaan ja pyhän venäläisen maan vapauttamista.
Suuren isänmaallisen sodan aikana Stalin palautti vuonna 1943 Venäjän ortodoksisen kirkon ja Moskovan patriarkaatin toiminnan. Historioitsijat katsovat, että tärkein motiivi oli venäläisen nationalismin ja taistelutahdon vahvistaminen. Kun kommunistinen ideologia ei enää yksin riittänyt motivoimaan kansaa sodan vaatimiin valtaviin uhrauksiin, luokkataistelun narratiivi korvattiin perinteisellä venäläisellä kansallisella ja isänmaallisella kertomuksella.
Ukrainan sodan aikana Venäjän virallinen historiankirjoitus on yhä selvemmin rehabilitoinut Stalinin. Virallisessa historiankirjoituksessa Stalinin puhdistukset, Gulag-leirit ja terrori on pyyhitty pois tai siirretty sivuun. Sen sijaan Stalin esitetään nerokkaana ylipäällikkönä, joka johti Neuvostoliiton – tai venäläisen kansan – voittoon natseista Suuressa isänmaallisessa sodassa. Stalinin arvostelemisesta on käytännössä tullut rangaistavaa, sillä hänen ja hänen perintönsä arvostelu voidaan tulkita nykyisen hallinnon arvostelemiseksi.
Sota saatanallista länttä vastaan
Jo huhtikuussa 2022, kun oli käynyt selväksi, että Venäjän salamasota Kiovaa vastaan oli epäonnistunut ja länsimaat alkoivat toimittaa Ukrainalle raskasta aseistusta, Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov esiintyi Venäjän valtiollisessa televisiossa ja syytti Natoa siitä, että se käytti Ukrainaa käytännössä sijaissodan välikappaleena Venäjää vastaan. Narratiivi sijaissodasta, jossa länsi uhrasi ukrainalaisia tykinruokana, alkoi tämän jälkeen toimia perusteluna sille, ettei Ukraina ollut itsenäinen toimija. Samalla se tarjosi selityksen Venäjän suurille tappioille ja sodan pitkittymiselle.
Kun Ukraina syksyllä 2022 onnistui vastahyökkäyksissään Harkovan ja Hersonin alueilla, Kreml ymmärsi, ettei denatsifikaationarratiivi enää riittänyt selittämään Venäjän sotilaallisia takaiskuja eikä oikeuttamaan liikekannallepanoa. Venäläiset poliitikot, kuten Dmitri Medvedev, sekä valtion virkamiehet alkoivat kuvata sotaa pyhäksi sodaksi turmeltunutta ja jumalatonta länttä vastaan. Samalla alettiin väittää, että Ukraina oli saatanan vallassa ja että Venäjän tavoite oli laajentunut denatsifikaatiosta Ukrainan desatanisaatioon.
Samaan aikaan kun tavallinen Venäjän kansalainen tai riippumaton toimittaja saattoi saada jopa 15 vuoden vankeustuomion sanan sota (война) käyttämisestä poliittisessa tai kriittisessä yhteydessä, Venäjän valtio ja ortodoksinen kirkko käyttivät ahkerasti ilmaisua “Pyhä sota” (Священная война) viitatessaan Ukrainan desatanisaatioon tai Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Patriarkka Kirill julisti, että Ukrainassa kaatuvien venäläissotilaiden synnit pestään pois, koska he ovat uhranneet itsensä sotilaallisen velvollisuutensa täyttämiseksi. Kun Pyhä sota (Священная война) kirjoitetaan kyrillisillä kirjaimilla ja isolla alkukirjaimella, se viittaa suoraan kuuluisaan neuvostolaiseen vuoden 1941 samannimiseen sotalauluun, joka sävellettiin mobilisoimaan kansaa Hitlerin hyökkäystä vastaan. Käyttämällä juuri tätä ilmaisua Kreml aktivoi kotirintamalla toiseen maailmansotaan liittyvän voimakkaan historiallisen tunnemuistin.
Siirtymällä käsitteisiin desatanisaatio ja pyhä sota Kreml nosti konfliktin sotilaallisesta erikoisoperaatiosta sivilisaatioiden väliseksi ja eksistentiaaliseksi sodaksi. Ukrainaa ei enää kuvattu varsinaiseksi vastustajaksi, vaan tahdottomaksi lännen välikappaleeksi. Varsinaiseksi viholliseksi määriteltiin nyt länsi – sivilisaatio, joka venäläisessä ja ortodoksisessa retoriikassa esitettiin hengellisesti rappioituneena, dekadenttina ja suorastaan saatanallisena. Tällä narratiivin eskalaatiolla oli kaksijakoinen tarkoitus: se selitti kotirintamalle, miksi sota vaati niin valtavia uhrauksia, ja samalla muutti venäläisen maailman palauttamiseen tähtäävän sotilaallisen erikoisoperaation pyhäksi ja eksistentiaaliseksi puolustussodaksi, jonka tarkoituksena oli pelastaa venäläinen sivilisaatio lännen moraaliselta rappiolta.
Pyhää sotaa saatanallisia voimia vastaan käytiin myös lännessä, kaukana venäläisen maailman ulkopuolella. Trollitehtaiden välityksellä levitettiin kertomuksia siitä, kuinka Ukraina vainosi kristittyjä ja suoritti saatanallisia rituaaleja ortodoksisissa kirkoissa. Kohderyhmänä olivat ennen kaikkea konservatiiviset ja syvästi uskonnolliset ryhmät lännessä, ja tiedotuskampanjan päätarkoituksena oli vähentää halukkuutta tukea Ukrainaa sotilaallisesti.
Hybridisota
Saatanismia koskeva sanoma ei kuitenkaan onnistunut vähentämään Euroopan tukea Ukrainalle. Samalla kun kotimaiselle yleisölle suunnattuja narratiiveja mukautettiin jatkuvasti sodan kehityksen mukaan, Venäjän ulospäin suuntautunut informaatiovaikuttaminen kehittyi huomattavasti laajemmaksi ja hienostuneemmaksi hybridisodankäynniksi.
Aloittaessaan hyökkäyksensä Venäjä lienee arvioinut, että muu maailma tyytyisi protesteihin ja talouspakotteisiin, kuten Krimin miehityksen yhteydessä vuonna 2014. Euroopan maat olivat Saksan johdolla vähentäneet puolustusmenojaan ja tehneet itsensä riippuvaisiksi venäläisestä energiasta, erityisesti maakaasusta ja venäläisen valtiollisen kaasuyhtiö Gazpromin kaasuvarastoista eri puolilla Eurooppaa. Venäjä oli lisäksi huolehtinut siitä, että Euroopan kaasuvarastot olivat helmikuussa 2022 vain puolillaan. Energiariippuvuuden vuoksi Kreml arvioi, että Saksa ja muut Euroopan maat vastustaisivat ankaria pakotteita – ja vielä vähemmän olisivat valmiita tukemaan Ukrainaa sotilaallisesti.
Venäjän mukaan sotilaallisiin toimiin oli jouduttu lännen vuoksi, koska Nato oli väitettyjen lupausten vastaisesti laajentunut itään ja siten uhannut Venäjän turvallisuusetuja. Tämä geopoliittinen selitysmalli – jonka mukaan länsi oli Naton laajentumisen kautta vastuussa Ukrainan sodasta – sai tukea myös tunnetuilta yhdysvaltalaisilta sotilasasiantuntijoilta ja valtio-opin tutkijoilta, etunenässä uusrealisti John Mearsheimerilta. Nostamalla Mearsheimerin analyyseja valikoivasti esiin omissa ja kansainvälisissä kanavissaan Venäjän informaatiovaikuttaminen pystyi antamaan geopoliittisille väitteilleen akateemista uskottavuutta. Hänen argumenteistaan tuli siten yksi Venäjän informaatiosodan käyttökelpoisimmista välineistä lännen yhtenäisyyttä vastaan.
Uusrealistinen näkemys, jonka mukaan Naton laajentuminen on sodan varsinainen syy, on saanut jonkin verran kannatusta Yhdysvalloissa, mutta Euroopassa sitä ei juuri hyväksytä – varsinkaan Venäjän naapurimaissa. Tästä syystä Venäjä on tarvinnut muitakin keinoja heikentääkseen halukkuutta tukea Ukrainaa. Tärkeää oli ennen kaikkea epävarmuuden ja pelon synnyttäminen.
Sodan alkuvaiheessa ehkä näkyvin Euroopan yleisölle suunnattu narratiivi oli väite siitä, että seuraavasta talvesta tulisi kylmä. Tämä operatiivinen narratiivi oli niin oivaltava, että sitä tarjottiin myös Venäjän kotimaiselle yleisölle. Venäläisissä tiedotusvälineissä odotettu energiakriisi esitettiin moraalisena rangaistuksena siitä, että Eurooppa tuki Ukrainaa. Lännen saatanallisten ja moraalisesti rappeutuneiden johtajien väitettiin uhraavan omien kansalaistensa lämmityksen tukeakseen Kiovan natsihallintoa.
Todellisuus osoittautui kuitenkin vähemmän vakuuttavaksi. Energian hinnat kyllä nousivat, kun venäläinen putkikaasu korvattiin nesteytetyllä maakaasulla (LNG), mutta Euroopan väestön ei käytännössä tarvinnut kärsiä kylmyydestä merkittävässä määrin. Venäläisissä kodeissa on sen sijaan ollut huomattavasti kylmempää.
Pelkkä RT:n YouTube-kanavalla julkaistu mestarillinen videotuotanto, jonka EU oli sittemmin estänyt, ei kuitenkaan riittänyt luomaan Eurooppaan epävarmuutta ja pelkoa. Karttaan piirretty pelottava rotko ei aina vaikuta toivotulla tavalla, jos sitä ei löydy maastosta. Tämä pätee erityisesti silloin, kun suunnistajalla on käytössään omat karttansa, jotka vastaavat paremmin todellista maastoa. Kun kartta ei vastaa maastoa, vaihtoehtoja on kaksi: piirtää kartta uudelleen tai muuttaa maastoa. Venäjän informaatiovaikuttaminen on pyrkinyt tekemään molempia. Psykologiset operaatiot voivat siksi edellyttää konkreettisempia toimia: GPS-signaalien häirintää, tapauksia, joissa alukset “vahingossa” jättävät ankkurinsa merenpohjaan, tai uuden sotilaallisen infrastruktuurin rakentamista Suomen rajalle.
Kun Venäjän tilanne on heikentynyt sekä taloudellisesti että taistelukentällä, sen hybridivaikuttaminen on yhä enemmän keskittynyt lännen aseavun hidastamiseen. Se, että Euroopan maat nyt varustautuvat nopeasti Venäjän uhkien vuoksi, ei ole Moskovan pitkän aikavälin etujen mukaista. Mutta vaikka Venäjä ei onnistuisikaan pelottelemaan naapureitaan lopettamaan tukeaan Ukrainalle kokonaan, se voi ainakin pyrkiä viivästyttämään apua luomalla epävarmuutta ja ohjaamalla maiden huomion oman turvallisuutensa uhkiin.
Ylläpitämällä tietoisesti kuvaa itsestään välittömänä sotilaallisena uhkana Venäjä lisää eurooppalaisten valtioiden halukkuutta varata ammuksia ja kehittyneitä asejärjestelmiä omaan puolustukseensa. Kun tarjonta on rajallista, jokainen kansallisiin varastoihin jäävä tykistökranaatti on yksi kranaatti vähemmän Ukrainan rintamalla. Silti on käynyt yhä vaikeammaksi ylläpitää kuvaa Ukrainasta pelkkänä tahdottomana välikappaleena sijaissodassa. Vahvan tahtonsa sekä oman innovaatio- ja drooniteknologiansa ansiosta Ukraina on onnistunut muuttamaan Venäjän sotilaallisen erikoisoperaation sotilaalliseksi ja poliittiseksi tappioksi – ainakin länsimaiden silmissä.
Kohti voittoparaatia
Se, että monet näkyvimmistä venäläisistä narratiiveista ovat saavuttaneet vain rajallisen vaikutuksen, ei tarkoita, että Venäjän informaatiovaikuttaminen olisi epäonnistunut. Päinvastoin, se on jo pitkään ollut yksi Kremlin tärkeimmistä voimavaroista, erityisesti silloin, kun sotilaallinen suorituskyky ei ole vastannut odotuksia. Fyysisellä taistelukentällä Venäjä on toisinaan joutunut turvautumaan aaseihin ja toisen maailmansodan aikaiseen kalustoon. Kertomusten taistelukentällä se on sen sijaan hyödyntänyt tekoälyä ja kyberneettistä palautetta korkealla tasolla. Kun jokin operatiivinen narratiivi menettää uskottavuutensa, se korvataan nopeasti uudella, samalla kun informaatiovaikuttamista mukautetaan uusiin kohderyhmiin ja uusiin alustoihin.
Venäjän armeija on syyllistynyt hyvin dokumentoituihin sotarikoksiin, jotka ovat saaneet laajaa huomiota länsimaisessa mediassa. Siitä huolimatta Venäjän informaatiovaikuttaminen on keskenään ristiriitaisten väitteiden ja kertomusten avulla onnistunut luomaan epävarmuutta – tai ainakin epävarmuuden tunnetta – siitä, mitä todella on tapahtunut. Jo ensimmäisenä vuonna siinä, mitä lännessä on kutsuttu täysimittaiseksi sodaksi, Venäjä joutui vetäytymään laajoilta alueilta. Silti venäläinen informaatiovaikuttaminen on osaltaan vahvistanut käsitystä erityisesti osassa yhdysvaltalaista keskustelua, että Ukrainan tappio on vain ajan kysymys ja että Ukrainan jatkuva tukeminen on hukkaan heitettyjä resursseja, jotka vain johtavat tarpeettomaan kuolemaan. Venäjän informaatiosodan tavoitteena ei ole koskaan ollut vakuuttaa länttä, vaan vaikuttaa sen toimintaan. Viime kädessä tärkeintä ei ole, uskooko muu maailma narratiiveihin, vaan että Venäjän oma väestö jatkaa elämäänsä ikään kuin uskoisi niihin.
Jotta sotilaallisen erikoisoperaation voitaisiin väittää edenneen suunnitelmien mukaisesti, itse suunnitelma on jälkikäteen täytynyt kirjoittaa uudelleen. Tämä on pakottanut Putinin muuttamaan kertomustaan, mutta isänmaallisen sodan on silti päätyttävä voittoon – tai ainakin voittoparaatiin Moskovan Punaisella torilla. Tappio Ukrainassa ei saa johtaa tappioon informaatiosodassa.
Suuri isänmaallinen informaatiosota ei siksi enää ensisijaisesti koske fyysisen sodan voittamista. Kyse on siitä, ettei sodasta kerrottua tarinaa hävitä. Sota on edelleen pystyttävä oikeuttamaan. Viime kädessä kyse on kuitenkin siitä, että kertomuksen on myös tulevien vaalien alla kyettävä esittämään nerokas ylipäällikkö juuri sellaisena – nerokkaana ylipäällikkönä.